”Toisinaan Vituixman poistuu koneeltaan ja kulkee kaupungissa kuin kuka tahansa meistä.” – Vanha viidakon sananlasku
Vituixman, tuo savolainen supersankari. Vituixman voisi olla kukavaan meistä, jota elämä on mäiskinyt mutta joka ei ole suostunut luovuttamaan. Koska luovuttaminen ei ole vaihtoehto.
”nobody is gonna hit as hard as life. But it ain’t about how hard you hit. It’s about how hard you can get hit and keep moving forward; how much you can take and keep moving forward.”
– Rocky
Olo on kuin vanhalla nyrkkeilijällä; mitä useamman osuman saa päähän niin sitä paremmalta se alkaa tuntua. Se on niinkuin pään hakkaaminen kiviseinään; lopulta pää antaa periksi eikä se enää tunnu niin pahalta. Jääräpäisyys palkitaan.
Vituixman (tuo Savon Schimanski, kansan syvien rivien edustaja kauhtuneine takkeineen ja mursuviiksineen) pohtii maailmanmenoa kieli poskessa, mutta kuitenkin tosissaan. Mutta ei liian tosissaan; eihän elämää voi vakavissaan ottaa, pollahan siinä pehmenisi. Tää ei oo niin haudanvakavaa….
Onko Vituixman fiktiivinen hahmo? Suattaapi olla että on, vuan suattaapi olla että ehkä ei ole. (wanha savolainen sananlasku) Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä. Niinkuin savolaisten kanssa aina, vastuu on kuulijalla.
Vituixman syntyi 2018 surkeiden sattumusten seurauksena. Lähiomainen kuoli yllättäen aggressiiviseen syöpään. Iski kuolemanpelko ja ikäkriisi; enää ei voi elää ”sitten kun”-elämää, vaan nyt on tartuttava niihin unelmiin. Pitkäaikainen unelma oli omakotitalonrakentaminen (Tiedän, tiedän, minua varoiteltiin….). Ostettiin tontti ja alkoi talonrakennus. Käytin kaiken ajan ja tarmon rakentamiseen. Suru jäi käsittelemättä. Sitten rakennusvalvonta alkoi v*ttuilemaan, aikataulut karkasi, budjetti karkasi ja lopulta vaimo karkasi. Jäin yksin v*tullisten velkojen ja keskeneräisen talon kanssa. Mutta suomalainen mieshän ei valita eikä vaikerra. Ei pyydä apua eikä puhu ongelmistaan. Olisi pitänyt. Ekana hävisi ruokahalut, sitten hävisi yöunet ja lopulta olin ihan kuuppa sumeana. Ihan totaalinen loppuunpalaminen. Oli pakko pysähtyä.
Tilanne tällä hetkellä (lokakuu 2020): talo on edelleen kesken, lainaa on reilut kolmesataa tonnia, mutta pystyn jo syömään ja välillä nukkumaankin. Miun fokus on ensi vuodessa (2021). Rakentelen talon valmiiksi, myyn sen, maksan lainat pois, otan töistä virkavapaata ja karkaan maistamaan elämää. Olen sen ansainnut.
En ole sinisilmäinen untuvikko, tiedän että tuskin se onni ulkomailta löytyy. Mutta ei se ole löytynyt täältä suomestakaan. Mie tiiän tasantarkkaan mitä se elämä on täällä. Ja ehkä nyt on aika mennä kokeilemaan minkälaista se elämä olisi muualla. Maailma on niiiiiin iso; on niin paljon nähtävää ja koettavaa…..
Jossain määrin tämä blogi toimii terapeuttisena välineenä. Olo helpottaa kun saa jakaa omia murheitaan ja ajatuksiaan. Ja ehkä näitä joku joskus saattaa eksyä lukemaankin. Ja ehkä saa näistä lohtua omiin murheisiinsa. Voishan tämänkin ajan käyttää jotenkin huonomminkin…. vaikka dokaamalla. Mutta niinkuin vanha viisaus sanoo:
”Asiat eivät koskaan ole niin perseellään, etteikö niitä voisi vielä pahentaa ryyppäämällä”
Kirjoittelen kokemuksistani tänne blogiin; toimikoon ne varoittavana esimerkkinä tai innoittajana. Toivottavasti seikkailusta tulee kiva ja se innostaa muitakin kokeilemaan vastaavanlaista irtiottoa. Mutta jos kaikki menee p*rseelleen, niin tiedättepähän sitten että ainankaan näitä virheitä ei kannata tehdä. Ja todennäköisestihän se menee päin v*ttua; melko varmasti tulen maitojunalla (myytyyn) kotiin, häntä koipien välissä: ryöstettynä, raiskattuna ja munuainen vietynä (maksa ei kelpaa kenellekään, se on varma!). Mutta uskalsinpahan edes yrittää…. onhan sekin jo jotain!
(Post scriptum: Ja ei, en ole sovinisti vaikka näkökulmani onkin miesvoittoinen. Minulla on kaksi ihanaa tytärtä, enkä suvaitse minkäänlaista naisten kaltoinkohtelua. Mutta eroprosessin myötä huomasin, että kriisitilanteessa mies jää aika yksin. Exän kanssa kun haasteli, niin siskoverkosto oli ottanut hänestä hellän kopin. Hänellä oli joka ilta joku tyttöjen meno ja puhelin soi alituiseen. Mie sain olla raksalla aika yksin; ei kaverit paljoa soitelleet että mitä kuuluu ja miten jakselet. Eli olen huolissani kaikista niistä yksin jääneistä miehistä, joiden perään kukaan ei kaipaile. Ehkä meidän miesten olisi korkea aika ottaa vähän vastuuta kaverista…. Se paljon puhuttu ”hyvä-veli-verkosto” taitaa olla vain myytti.)