Joker -leffaa mukaellen, luulin aina että elämäni on tragediaa, mutta se onkin komediaa. Eihän tässä voi enää muutakuin nauraa. Ökyrikas Bruce Wayne on ihan paperia Jokeriin verrattuna. Bruce ei ois kestänyt päivääkään Jokerin saappaissa. Tunnen sympatiaa Jokeria kohtaan; yhteiskunnan hylkäämä, elämän ja ihmisten päähän potkima. Mutta vähän kerrassaan niihin potkuihin turtuu. Ja sitten enää naurattaa.
No niin…. kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen pieni päivitys. Vituikshan se meni; kova uho ja isot suunnitelmat lähtee ulkomaille kolahti karille. Eipä kait tullut yllätyksenä kenellekään. Just kun luulin että olin saavuttanut pohjakosketuksen, niin paskan latvat: kyllä siitäkin pääsi vielä pohjemmalle. Että semmosta. Aika tavalla ihminen on oman elämänsä vanki.
Nyt kun vaihteeksi koittaa liukkaat kelit ja talvi yllättää autoilijat ja törmäillään ja ajaudutaan hankeen ja ojaan. Niin ”miksi pitää päällä vilkkua, jos oot jo ojassa?”
Minä sammutin vilkun jo ajat sitten. Säästyypähän akku.
P*rkeleen kauppojen tarjoustuotteet! Lehdessä mainostetaan tarjoustuotteesta ja nyt on ha-la-val-la tarjolla kaikkee ihanaa. Niin sitten kun tämmöinen tavallinen työssäkäyvä kuolevainen pääsee illalla kauppaan, niin kaikki tarjoustuotteet on myyty loppuun. Taas on semmonen k*setettu olo! Mutta ei se mitään, k*settakaa vaan. Ei tunnu missään, ei oikeestaan yhtään edes v*tuta!
Koska olen tällainen vellihousu ja itkupillu, niin olen säälittävä miehen malli lapsilleni. Miksen voisi olla niinkuin Danny tai Frederik; tosimies joka kaataa naisia kuin peltomies viljaa. Tai oikea alfauros niinkuin Lemmy tai Trump! Tai tosielämän He-man, sheriffien sheriffi, miesmalli ylitse muiden: Chuck Norris! Kyllä Chuck on suvereenisti kovinta mitä voi olla. Ugh!
On vain yksi asia, mikä on kovempaa kuin Chuck…. suomalaisen mielenlaadun armoton tulkitsija, henkinen guru, Seppo Räty. Äijjien äijjä! Mies kuin Caterpillar. ”Laitetaan kaikki peliin ja katsotaan mihin se riittää.” No ei se meikäläisen tapauksessa kovin pitkälle riittänyt, Sepin tapauksessa maailmanmestariksi ja legendaksi. Seppo on päällikkö!
Seppo tietää minkälaista on olla suomalainen mies: ”Se on näköjään tällä vanhemmalla iällä ni joka toinen vuos menee perseelleen.” Hah! Seppo, mie pistin paremmaksi! Joka vuosi menee p*rseelleen! ”Jos vituttaa, niin vituttaa.”
Marraskuu… Ihmisen parasta aikaa. Verotietojen julkistaminen – ai v*ttu! Mitä mie oon tehnyt väärin, kun mie verotiedot ei oo julkaistavien listalla? Ei miun vuositulot oo ees lähelläkään julkaisurajaa! Ja mitkä h*levetin pääomatulot? Pää on oma, mutta ei siitä mitään tuloja oo, menoja ainoastaan. Haluaisin vaihtaa pään!
Ja vuoden harmain päivä; la 14.11. Olin varautunut kunnon synkistelyyn ja ostanut jääkaapin täyteen lonkeroa. Niin mitä v*ttua! Aamulla paistoi aurinko! Senkin synkistelyriemun veivät, p*rkle!
”Toisinaan Vituixman poistuu koneeltaan ja kulkee kaupungissa kuin kuka tahansa meistä.” – Vanha viidakon sananlasku
Vituixman, tuo savolainen supersankari. Vituixman voisi olla kukavaan meistä, jota elämä on mäiskinyt mutta joka ei ole suostunut luovuttamaan. Koska luovuttaminen ei ole vaihtoehto.
”nobody is gonna hit as hard as life. But it ain’t about how hard you hit. It’s about how hard you can get hit and keep moving forward; how much you can take and keep moving forward.”
Olo on kuin vanhalla nyrkkeilijällä; mitä useamman osuman saa päähän niin sitä paremmalta se alkaa tuntua. Se on niinkuin pään hakkaaminen kiviseinään; lopulta pää antaa periksi eikä se enää tunnu niin pahalta. Jääräpäisyys palkitaan.
Vituixman (tuo Savon Schimanski, kansan syvien rivien edustaja kauhtuneine takkeineen ja mursuviiksineen) pohtii maailmanmenoa kieli poskessa, mutta kuitenkin tosissaan. Mutta ei liian tosissaan; eihän elämää voi vakavissaan ottaa, pollahan siinä pehmenisi. Tää ei oo niin haudanvakavaa….
Onko Vituixman fiktiivinen hahmo? Suattaapi olla että on, vuan suattaapi olla että ehkä ei ole. (wanha savolainen sananlasku) Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä. Niinkuin savolaisten kanssa aina, vastuu on kuulijalla.
Vituixman syntyi 2018 surkeiden sattumusten seurauksena. Lähiomainen kuoli yllättäen aggressiiviseen syöpään. Iski kuolemanpelko ja ikäkriisi; enää ei voi elää ”sitten kun”-elämää, vaan nyt on tartuttava niihin unelmiin. Pitkäaikainen unelma oli omakotitalonrakentaminen (Tiedän, tiedän, minua varoiteltiin….). Ostettiin tontti ja alkoi talonrakennus. Käytin kaiken ajan ja tarmon rakentamiseen. Suru jäi käsittelemättä. Sitten rakennusvalvonta alkoi v*ttuilemaan, aikataulut karkasi, budjetti karkasi ja lopulta vaimo karkasi. Jäin yksin v*tullisten velkojen ja keskeneräisen talon kanssa. Mutta suomalainen mieshän ei valita eikä vaikerra. Ei pyydä apua eikä puhu ongelmistaan. Olisi pitänyt. Ekana hävisi ruokahalut, sitten hävisi yöunet ja lopulta olin ihan kuuppa sumeana. Ihan totaalinen loppuunpalaminen. Oli pakko pysähtyä.
Tilanne tällä hetkellä (lokakuu 2020): talo on edelleen kesken, lainaa on reilut kolmesataa tonnia, mutta pystyn jo syömään ja välillä nukkumaankin. Miun fokus on ensi vuodessa (2021). Rakentelen talon valmiiksi, myyn sen, maksan lainat pois, otan töistä virkavapaata ja karkaan maistamaan elämää. Olen sen ansainnut.
En ole sinisilmäinen untuvikko, tiedän että tuskin se onni ulkomailta löytyy. Mutta ei se ole löytynyt täältä suomestakaan. Mie tiiän tasantarkkaan mitä se elämä on täällä. Ja ehkä nyt on aika mennä kokeilemaan minkälaista se elämä olisi muualla. Maailma on niiiiiin iso; on niin paljon nähtävää ja koettavaa…..
Jossain määrin tämä blogi toimii terapeuttisena välineenä. Olo helpottaa kun saa jakaa omia murheitaan ja ajatuksiaan. Ja ehkä näitä joku joskus saattaa eksyä lukemaankin. Ja ehkä saa näistä lohtua omiin murheisiinsa. Voishan tämänkin ajan käyttää jotenkin huonomminkin…. vaikka dokaamalla. Mutta niinkuin vanha viisaus sanoo:
”Asiat eivät koskaan ole niin perseellään, etteikö niitä voisi vielä pahentaa ryyppäämällä”
Kirjoittelen kokemuksistani tänne blogiin; toimikoon ne varoittavana esimerkkinä tai innoittajana. Toivottavasti seikkailusta tulee kiva ja se innostaa muitakin kokeilemaan vastaavanlaista irtiottoa. Mutta jos kaikki menee p*rseelleen, niin tiedättepähän sitten että ainankaan näitä virheitä ei kannata tehdä. Ja todennäköisestihän se menee päin v*ttua; melko varmasti tulen maitojunalla (myytyyn) kotiin, häntä koipien välissä: ryöstettynä, raiskattuna ja munuainen vietynä (maksa ei kelpaa kenellekään, se on varma!). Mutta uskalsinpahan edes yrittää…. onhan sekin jo jotain!
(Post scriptum: Ja ei, en ole sovinisti vaikka näkökulmani onkin miesvoittoinen. Minulla on kaksi ihanaa tytärtä, enkä suvaitse minkäänlaista naisten kaltoinkohtelua. Mutta eroprosessin myötä huomasin, että kriisitilanteessa mies jää aika yksin. Exän kanssa kun haasteli, niin siskoverkosto oli ottanut hänestä hellän kopin. Hänellä oli joka ilta joku tyttöjen meno ja puhelin soi alituiseen. Mie sain olla raksalla aika yksin; ei kaverit paljoa soitelleet että mitä kuuluu ja miten jakselet. Eli olen huolissani kaikista niistä yksin jääneistä miehistä, joiden perään kukaan ei kaipaile. Ehkä meidän miesten olisi korkea aika ottaa vähän vastuuta kaverista…. Se paljon puhuttu ”hyvä-veli-verkosto” taitaa olla vain myytti.)
Tarina siitä, kun kaikki menee päin v*ttua. Olen keski-ikäinen, pettynyt ja katkera mies. Elämä ei sitten koskaan lunastanut lupauksiaan. Silloin nuorena miehenä sitä kuvitteli toteuttavansa vaikka mitä unelmia ja seikkailuja. Mutta sitten tuli perhettä, työt ja velat. 20 vuotta meni silmän räpäyksessä. Sitten elämä alkoi mäiskiä ihan huolella turpaan: tuli läheisen yllättävä kuolema, talonrakennusprojekti, v*tullisesti velkaa, loppuunpalaminen ja parisuhdekriisi. Nyt istun yksin tyhjässä talossa ja näpyttelen tätä blogia. Aika säälittävää….
Mutta sitten mie hokasin, että turha tässä on jäädä surkuttelemaan kaatunutta maitoa. Nyt jos koskaan on aika tehdä ne nuoruuden seikkailut!
Tämän blogin tarkoitus on toimia vertaistukena kaikille niille muille elämäänsä pettyneille sankareille, jotka elämä on lyönyt polvilleen. Niille kohtalotovereille, jotka kaipaavat sitä pientä lisäpotkua että uskaltaavat tarttua unelmiinsa. Tarkoitus olisi kertoa tarinaa siitä, kuinka ihan tavallinen Tauno-Tavis myy kaiken maallisen omaisuutensa, rakentaa vanhasta pakusta matkailuauton, ottaa töistä virkavapaata ja lähtee maistamaan elämää. Todennäköisesti kaikki tulee menemään v*tuix, mutta voinpahan sitten kiikkustuolissa todeta, että yritinpähän ainankin!
Ja koska elämän ei ole tarkoitus olla pelkkää synkistelyä, niin latailen tänne myös kieliposkessa tehtyjä humoristi päivityksiä.
”Hetken kestää elämä,
ja sekin synkkä ja ikävä”
– Hei tonttu-ukot hyppikää
Ja hei, muista: aina silloin kun tuntuu että kaikki menee päin h*lvettiä ja oma elämä on sekaisin, niin muista että jollain menee vielä huonommin; muista Vituixman.
Silloin kun mie olin ihan väsynyt ja puhki ja pohjaan palanut, niin mie tajusin, että vaikka mie kuinka rimpuilisin, niin tätä taistelua mie en pysty voittamaan. Että ei mulla oo mitään muuta vaihtoehtoa kuin paeta.
Mietitäänpä hetki;
a) Naiset. Millaiset asiat miehessä kiinnostaa naista? 1) Kuuluisuus, 2) Pituus ja komeus, 3) Raha ja valta. Miulla ei oo mitään noista ominaisuuksista. Eli näillä Suomen naismarkkinoilla en oo sitä kuuminta hottia.
b) Raha. Mie oon aina tehnyt töitä. Mie olin 13 kun aloin jakamaan mainoksia kahtena iltana viikossa. 15 vuotiaana ajoin traktorikortin, että pääsin turvesuolle kesätöihin. Opiskeluaikaan tein kaikenlaisia hanttihommia, että ei tarvinnut ottaa opintolainaa. Sen jälkeen oon ollut 20 vuotta töissä. Ja mitä on jäänyt käteen? Ei mitään. Ei oo sijoitusasuntoja, ei oo osakkeita, ei oo rahastoja, ei oo kuin tuulen huuhtoma perse (vanha savolainen sananlasku). Ja mie tiedän, että mie voin jatkaa tätä raatamista ja sit kun mie jään eläkkeelle niin edelleen miulla on säästössä ei-mitään.
c) Suomen luonnonolosuhteet. Mie en tiiä mikä minussa on vikana, mutta en mie tykkää talvesta ja syksystä. Miuta on aina v*tuttanut se pimeys ja kylmyys. Ja enomies lohdutteli, että tuo syysmasennus vaan pahenee iänmyötä.
–> edellä mainitun perusteella mie oon tullut siihen johtopäätelmään, että miksi ihmeellä mie jäisin tänne rimpuilemaan? Ehkä jossain muualla mie saattaisin olla a) semi-ok naismarkkinoilla, b) nää vähätkin rahat riittäisi kelpo elintasoon ja c) luonnonolosuhteet ois vähän mukavammat. Miksi mie en pakenisi?
Ehkä mie vaan oon ollut tyhmä ja tehnyt tyhmiä valintoja. Mut mie luulen, et mie en oo yksin tässä kurimuksessa. Mie luulen että tämä maa on täynnä kohtalotovereita.
Ehkä nykyään asiat on vaan liian hyvin, kun meillä on aikaa murehtia kaikkea joutavaa. Jos kaikki aika ja tarmo menisi hengissä selviytymiseen, niin en miekään tässä murehtisi elämää. Mutta toisaalta eikö se ole hyvä asia, että meillä on oikeesti mahdollisuus pysähtyä miettimään mistä elämässä on oikeasti kyse? Onko meidän oikeasti tarkoitus juosta oravanpyörässä ja sieltä saada se elämäntarkoitus ja täyttymys? Epäilenpä….
”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.” No et kyllä saa, se on ihan vaan tavallisen työläisen k*setusta ja linssiin viilausta. Ihan sama miten riehut ja uhraudut, niin et sie siitä sen parempaa taivaspaikkaa saa.
Suomalainen ahkeruuden ja sisukkuuden ihannointi. Mennään läpi vaikka harmaan kiven (oli siinä järkeä tai ei). Se, että ollaan kovia ja ei valiteta. Uhraudutaan. Nöyryys ja itsensä vähättely. Vaatimattomuus. Pessimisti ei pety. Protestanttinen eetos. Suorittaminen, askeettisuus, kieltäytyminen, itseruoskinta ja kärsimyksen ihannointi. ”Luterilaisuuden mukaan Jumalan läsnäolo on voimakkaimmillaan intensiivisen kärsimyksen hetkellä.” (Pappi Jussi Koivisto, Kirkko ja kaupunki lehti 02.04.2020) No oon kyllä kärsinyt ja ollut pohjalla, mutta en ole kokenut henkistä valaistumista. Ehkä jumalalla oli silloin muita kiireitä…..
Onko tässä jatkuvassa suorittamisessa ja riehumisessa mitään järkeä? No ei ole. On harha kuvitella, että mitä enemmän yrittää, uhrautuu ja kärsii, niin sitä kirkkaamman kruunun saa. No ei saa. Ja sekös v*tuttaa. (Huom! Siitähän tuli runo)
Mie oon pohtinut, miksi meidän täytyy koko ajan suorittaa? Miksi me täytämme elämämme erilaisille harrastuksilla ja touhuilla ja puuhasteluilla? Miksi kaikki tämä hössöttäminen, juokseminen ja kiire? Koska kuoleman väistämättömyys pelottaa meitä. Ajatus siitä, että jonain päivänä minua ei ole, ahdistaa meitä niin, että meidän on pakko pitää itsemme kiireisinä, että emme ehtisi pohtimaan kaikista perustavinta ajatusta: minullakin on aikaa vain rajallisesti. Tuon ajatuksen sisäistäminen vapauttaa turhasta hössötyksestä ja vouhotuksesta. Sen jälkeen aikansa käyttää järkevämmin, esimerkiksi kirjoittamalla blogia.
Eksistentialismi ja äärimmäinen vapaus. On (p)illuusio ja harha kuvitella, että meidän kaikkien tulisi elää saman kaavan mukaan.
Jotain tässä meidän elämisen tavassa on pielessä. Mie oon elänyt niinkuin on opetettu. Että ensin käyt kiltisti koulut ja hankit ammatin ja sitten perustat perheen, ja luot uraa ja käyt töissä ja maksat veroja ja sitten vanhana voit kuolla onnellisena pois, kun olet täyttänyt velvollisuutesi, osasi ja roolisi. Mutta miusta tuntuu, että tämä (oma) elämä ei ole oikeanlaista. Jotain tässä on vialla.
”there is a glitch in the Matrix”
Ehkä se vika on juurikin siinä, että oma elämä ei ole ollut omaa. Mie oon valinnut valmiin kaavan, jonka mukaan elää. Mie oon astunut valmiiseen kuluttajan/isän/työntekijän/veronmaksajan/miehen rooliin ja yrittänyt täyttää sitä. Kuvitellen, että siitä saan täyttymyksen. Täytän sosiaaliset odotukset ja velvollisuudet. Mutta valmiiseen rooliin astuminen on ollut vellihousumainen ratkaisu. Mie en oo uskaltanut kysyä itseltäni, mitä mie OIKEASTI elämältä haluan. Onko jo myöhäistä….
6. Huomioita elämästä: elämä taideteoksena
Ja jos elät jotenkin eri tavalla, kuin kaikki laumasielut, niin sitten sinua katsotaan vinoon. Mutta kyllä mie fanitan kaikkia niitä, kenellä on rohkeutta elää omanlaistaan elämää. Sellaista elämää, joka heistä tuntuu oikealta.
”It is not death that a man should fear,
but he should fear never beginning to live”
– Marcus Aurelius
Vain kuolleet kalat menevät virran mukana. Meillä on vain tämä yksi elämä. Tee siitä itsesi näköinen. Tee siitä oma taideteoksesi.
”To live is the rarest thing in the world.
Most people exist, that is all”
– Oscar Wilde
Mie nostan hattua jokaiselle teistä, kenellä on rohkeutta elää omannäköistä elämää. Älkää vaan antako periksi. Riskept!
”Vellihousut vittuilee. Älä nyt ainakaan anna periksi!”
Eniten v*tuttaa se, että elämä ei ole reilua: hyvyyttä ja kiltteyttä ei palkita. V*ttu mie oon maksanut kiltisti veroni, käynyt verenluovutuksessa, en oo pettänyt vaimoani, aina oon ollut kiltti ja tyytynyt osaani. Kierrättänyt ja tehnyt enemmän kuin osani. Tehnyt hyväntekeväisyyttä, antanut roponi Nälkäpäiväkeräykseen. Siivonnut toistenkin jäljet. Joo, mä hoidan, mä hoidan. On elintenluovutuskortti. On ensiapukortti. Kuulun syöpäliittoon. Olen raatanut ja uhrautunut. Tehnyt naapureidenkin lumityöt. Auttanut aina kun on kysytty. Mutta kannattiko: no ei v*ttu kannattanut! Kyllä ei kannata olla liian kiltti joo-joo mies, ….. Ei kiltit pärjää elämässä.
Miksi muka on parempi olla tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen sika? (Kysykää vaikka siltä sialta, ei se halua osaansa vaihtaa Sokrateen kanssa.)
Miten saavuttaa mielenrauha ja tyyneys, jos koko ajan v*tuttaa?
Jo muinaiset stoalaiset pohtivat tätä teemaa ja heidän ratkaisu ongelmaan oli, että täytyy vaan hyväksyä asiat. Siun täytyy muuttaa oma asennoitumisesi elämään; siun on turha rimpuilla kohtaloa vastaan. Sen sijaan siun täytyy vaan kiltisti alistua kohtaloosi ja ottaa mukisematta vastaan se mitä on tuleman.
Ei! Ei, ei, eiiiiii! S*atanan stoalaiset tunarit olivat väärässä! Nimenomaan EI PIDÄ alistua kohtaloon ja v*tutukseen.
Ensinnäkin täytyy ymmärtää, että v*tutus on väärin ymmärretty asia. Se on oikeasti hyvä asia ja voimavara. Jatkuva v*tutus on merkki siitä, että sie et oo tyytyväinen elämääsi. Silloin siun täytyy tehdä jonkinsortin korjausliike.
”Ilman vitutusta eläisimme edelleen kivenkoloissa, koska oletettavasti luolamiehiä alkoi vituttaa jatkuva kylmässä hytiseminen ja riistalihojen perässä juoksentelu.”
– Elina Kettunen 28.6.2019 M&M
Kehitystä ja muutosta ei olisi ilman v*tutusta. Eli kiitos esi-isien ja -äitien v*tutuksen, he ovat aikoinaan vaeltaneet tänne pohjolaan. Kiitos heidän v*tutuksen, mie olen syntynyt tänne Lottovoittajien maahan. Mutta nyt minua v*tuttaa. Ja sen takia miun täytyy tehdä korjausliike omassa elämässäni. Ugh!
On lottovoitto syntyä Suomeen. Ihan oikeasti? Kuka teistä on lunastanut miun voiton? Mie oon koko ikäni odottanut että ne rahat tulis miun tilille. Mutta eipä oo näkynyt….
Useissa mytologioissa maailmankaikkeus nähdään syklisenä. Esim. stoalaisilla oli ekpyrosis; ajatus jonka mukaan maailmankaikkeus on syntynyt alkutulesta, elää aikansa ja kuolee maailmojen paloon, joka onkin alkutuli mistä kaikki alkaa taas uudestaan. Kaikki toistuu täsmälleen samanlaisena syklistä ja kierroksesta toiseen. Tämäkin hetki on toistunut lukemattomia kertoja ja tulee toistumaan ikuisesti. Täsmälleen samanlaisena.
Nietzsche esitti ajatusleikin: jos saisit tietää, että maailmankaikkeus on luonteeltaan syklinen ja näin ollen joutuisit elämään elämäsi yhä uudelleen ja uudelleen, täsmälleen samanlaisena, kaikkine virheineen, onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Niin tuntuisiko se siunaukselta vai kiroukselta?
Mie oon pyöritellyt tuota ajatusta ja tällä hetkellä miusta tuntuu (kun olen vielä aika syvällä pohjamudassa) että tämän oman elämän uudelleen ja uudelleen eläminen tuntuisi rangaistukselta. Mutta toisaalta, jos se tuntuisi rangaistukselta, niin minun pitää kysyä itseltäni että mitä siinä pitäisi muuttaa, että se EI TUNTUISI rangaistukselta? Nyt miulla on mahdollisuus tehdä elämästäni sellaista, että jos joudun elämään sen yhä uudelleen ja uudelleen, niin se olisi elämisen arvoista!
Muutos pelottaa aina. Mutta sille pelolle ei saa antaa ylivaltaa. Epätietoisuus tulevasta luonnollisestikin ahdistaa, mutta jos nykyinen elämä ei tunnu oikealta, on petos itseään kohtaan (ja elämää kohtaan!) alistua siihen. Joskus on uskallettava tehdä uskon loikka. On tehtävä hyppy tuntemattomaan ja vain uskottava siihen, että kyllä elämä kantaa.
Ei sitä nuorena tiedä miten mukavaa on vanhana. Näin miun isomummo totesi kun olin tenava. Alan vähän kerrassaan päästä jyvälle tuosta viisaudesta. Ei ole kiva vanheta kulttuurissa, joka palvoo nuoruutta.
Ehkä miulla on jonkinsortin eksistentiaalinen ikäkriisi. Mie oon elämän puolivälissä ja on korkea aika tehdä tilinteko: mitä oon saavuttanut ja mitä vielä haluan elämältä. Saavutukset eivät ole kovin kummoiset. Vaikka kovasti yritinkin.
”I tried so hard, and got so far,
in the end, it doesn’t even matter”
– Linkin park
Mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Ei jäädä tuleen makaamaan. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Ei se mistä sä tuut, vaan se mihin sä oot menossa. Miksi katsoa menneeseen, koska sä et ole menossa sinnepäin. Pidä katse tulevassa. Eteenpäin elävän mieli. Päämäärä on asetettava ja tehtävä töitä sen eteen. Minne sinä olet menossa?
Ehkä toiseksi eniten v*tuttaa nämä henkisen kasvun valmentajat. Nämä jotka neuvoo sinua että ”siun täytyy mennä epämukavuusalueelle ja kasvaa ihmisenä”. No ei h*lvetissä! Ei epämukavuusalueelle pidä mennä, koska se nimenomaan on EPÄMUKAVAA! Elämä on muutenkin sangen epämukavaa, niin ei sitä ainankaan tietoisesti pidä lisätä.
Ylipäätään muutenkin ottaa päähän nämä ”helpon ratkaisun” -kauppamiehet. Nämä jotka tarjoavat valmiiksi pureltua ratkaisua siun ongelmiin. ”Oletko yksinäinen ja meneekö elämässä huonosti? No laihduta läski ja ala käymään kuntosalilla! Tällä meidän ohjelmalla laihdut 15 kiloa päivässä ja sitten elämä hymyilee; sitten tulee rahaa ja p*llua ovista ja ikkunoista!” No kun ei se niin vaan mene. Harvan ongelmat ratkeaa sillä, että käy salilla kolistelemassa rautoja tai noudattaa jotain ruokavaliota. Useimmiten ne ongelmien syyt ovat monimutkaisempia ja vaikeammin ratkaistavia.
Ja muutenkin tämä terveyshömpötys. Chiansiemenet ja lehtikaali ja …. Vältä alkoholia, älä tupakoi, älä syö sokeria tai rasvaa…. Voi p*rkele! Luodaan harha, että elämä ja terveys olisi jotenkin meidän hallinnassa. Kattokaapa Keith Richardsia; äijjä on vetänyt 70 vuotta viinaa ja röökiä ja soittaa edelleen rokkia! Ozzy Osbournekin on yli seitsemänkymppinen ja vielä henki pihisee! Lemmy polttiketjussa röökiä ja joi päivittäin ämpärikaupalla Jack Danielsia ja eli yli 70 vuotiaaksi. Miun äiti ei polttanut eikä dokannut ja kuoli 63 vuotiaana syöpään. Että kyllähän se on silleen, että ihan sama mitä syöt tai teet, niin kuolet kuitenkin. Maksasi sanoo poks, däng, däng, mutta kyllä se kestää koko elämän.
Kaikki elämänsattumukset ja oikut eivät ole suurempaa johdatusta tai kohtaloa. Kyllä ne on vaan p*skaa tuuria. On itsepetosta kuvitella, että näin pitikin käydä. Että ne vastoinkäymiset jotenkin jalostaisi meitä ja kasvaisimme paremmiksi ihmisiksi. Toisia elämä mäiskii vähän enemmän ja toisia vähemmän. Mutta sellaista elämä on. Ei elämä ole reilua.
Ehkä voi lohduttautua sitten sillä, että on saanut maistaa elämää vähän monipuolisemmin. Mutta tekeekö se kenestäkään sen vahvempaa….? Eiköhän vahvuus tule nimenomaan onnistumisista?
”What doesn’t kill me,
makes me stronger”
– Nietzsche
Elämän vastoinkäymiset voi ajatella myös oppimiskokemuksina. Että elämä on sellainen koko elämänmittainen oppimiskokemus. Mutta millainen kasvattaja on sellainen, joka kohtelee ja riepottelee opiskelijaa epäreilusti? Kyllä silloin kysyy itseltään, että mitä pahaa mie oon tehnyt, kun oon joutunut opettajan silmätikuksi? Melekosen ankara kasvattaja.
Ehkä lohtua voi hakea hindujen karma-ajattelusta; kait mie oon jotain suurta syntiä tehnyt edellisessä elämässä, kun tässä elämässä miuta rangaistaan edellisen elämän synneistä. Eli ehkä edellisessä elämässä miulla on ollut tosi hauskaa! Kärsitään nyt sit edellisen elämän krapulaa…
Jos ei eniten, niin ainankin paljon, v*tuttaa some ja feispuukki. Kaikkien muiden elämä on niin hattaran höttöisen ihanaa hanipani pöö-pöö, rakkauspakkaus upeus mahtavuutta…. Niillä on kaikki niin v*tun täydellistä! Ei p*rkele, ne ei tiedä elämästä mitään! Kyllä elämässä pitää olla aimo annos v*tutusta! Suolaista ja makeaa; hapanimelää! Ihan niin kuin maalauksessakin pitää olla niitä tummia sävyjä; kontrastia. Ei se oo minkään näkönen maalaus, jos on vaan ihanan vaaleeta ja roosaa.
” elämme parhaassa kaikista mahdollisista maailmoista ”
Jonkinverran raskaasti v*tuttaa myös tehdyt virheet. Ja erityisesti se, että ei niitä saa tekemättömiksi. Ei vaikka kuinka harmittaisi ja kaduttaisi. Eikä niistä edes opi mitään; samat virheet toistetaan uudelleen ja uudelleen.
Mutta ei katuminen mitään auta. Ollut on ollutta, eikä sitä saa takaisin.
” regret is unprofessional”
– M (Skyfall)
Ja mokien paradoksaalisuus on siinä, että et sie usko minua, vaikka mie sanoisin että ei kannata. Jokaisen on tehtävä omat virheet ja opittava kantapään kautta. Koska meillä on illuusio haavoittumattomuudesta: en minä, mutta muut. Vaikka kaikki muut rakentajat eroaa, niin ei se koske minua….
Ehkä aikuisten oikeesti eniten v*tuttaa olla näin herkkä. Herkkyys tekee elämästä raskasta. Joka kerta kun näen kehitysvammaisen lapsen tai sokean ihmisen, mie tunnen raastavaa sääliä. Elämä olisi paljon helpompaa jos ei olisi herkkä ja tunteellinen. Heikot ja herkät sortuu elontiellä. Olisi helppoa olla kova ja tunteeton sarvikuono, joka mennä rymistelee eteenpäin välittämättä muista. Mutta kun en mie pysty siihen. Sori. Olen vellihousu ja itkupilli. Vetäkää turpaan välitunnilla.
No niin…. kaiken tämän vuodatuksen ja synkistelyn jälkeen tärkeä huomio: ei elämäänsä pidä pilata katkeruudella. Elämä on sellaista kuin se on ja shit happens, mutta joka päivästä pitäisi kuitenkin yrittää nauttia ja ottaa ilo irti. Ehkä ne asiat ajastaan luttaantuu. Tai sitten ei. Mutta kerranhan täällä vaan ollaan. Aikaa on rajallisesti ja kello tikittää….
Silmiä avaavaa oli, kun valmistelin muorin hautajaisiin muistopuhetta ja törmäsin muinaisten egyptiläisten käsitykseen hyvästä elämästä. Kuoleman jälkeen paratiisin porteilla Osiris esittää kaksi kysymystä: a) Oletko tuonut iloa toisten elämään? b) Oletko itse iloinnut elämästä?
Mie luulen, että mie oon ollut niin keskittynyt lasten ja perheen hyvinvointiin, että mie oon siinä sivussa unohtanut omasta elämästä iloitsemisen. Ja jos haluan sieluni pelastuvan tuonpuoleiseen ikuisuuteen, on aika alkaa nauttia elämästä….
Joulupukkia ei ole. Lumous on haihtunut, taika on kadonnut, mysteeri on selvinnyt. Joulupukkia ei ole. Muistatko ensimmäisen joulun sen jälkeen kun olit tajunnut että pukkia ei ole; se on vaan naapurin Reiska naamarissa. Joulu ei tuntunut enää joululta. Oli petetty ja pettynyt olo.
Mutta miksi pilkkaamme joulupukkiin uskovia; heillä on setään jotain mihin uskoa. Mekin uskomme satuihin; uskomme rakkauteen ja pelastukseen. Ja että elämällä ja asioilla olisi jokin tarkoitus. Luomme itsellemme harhan, joka antaa toivoa.
Mikään ei voi lyödä sinua niin kuin elämä. Olo on kuin vanhalla nyrkkeilijällä: mitä useamman osuman saa päähän, niin sen paremmalta se alkaa tuntua. Kaikki vastoinkäymiset ovat keinoja valmentautua ja tulla vahvemmaksi. V*ttu; antaa tulla vaan, kaiken otan vastaan enkä anna periksi! Nauran maailmalle pilkallisesti: etkö v*ttu parempaan pysty! Hah!
Se on niinkuin pään hakkaaminen kiviseinään; lopulta pää antaa periksi eikä se enää tunnu niin pahalta. Jääräpäisyys palkitaan.
Ajatus siitä, että ihminen on keskeneräinen. Minusta puuttuu jotain, olen riittämätön. Olen vajaa. Elämä on elämänmittainen rakennusprojekti, jossa rakennan itseäni. Ajatus siitä, että aina on jotain opittavaa ja kehitettävää. Ja lopulta kun saan itseni valmiiksi, olen onnellinen ja valmis kuolemaan. Ennenaikainen kuolema tuntuu vääryydeltä juurikin siksi, että koemme että jotain jäi kesken. Jotain jäi tekemättä, kokematta tai sanomatta.
Vähän niinkuin rakkaudessakin; kun löydämme kadonneen puoliskomme, tulemme ehjäksi. Kokonaiseksi. Koko-naiseksi. Sitten kaipuu hellittää ja on hyvä olla.
Antiikin filosofit ajattelivat, että onnellisuuden pystyy ymmärtämään vasta vanhoilla päivillä. Kun katsoo taaksepäin elettyä elämää, niin jos se on ollut tasapainoinen ja hyvä, niin sitten voi olla onnellinen ja kuolla onnellisena. Mutta kun mie haluaisin olla onnellinen jo nyt?!
Tämä tulee nyt täysin vilpittömästi ja sydämestä: jokainen nuori perhe joka harkitsee oman talon rakentamista, niin älkää. Tämä on ainut neuvoni. Ei siihen helvettiin kannata vapaaehtoisesti lähteä. Siinä menee parisuhde, terveys ja rahat. Älä. Unohda. Rakentaminen on parhaimmillaankin vallan v*ttumoista puuhaa….
Koti on siellä missä sydän on, ympärillä olevat seinät on vain puitteet.
23. Huomioita elämästä: tulevaisuuden suunnitteleminen
Aivan turhaa. Koska elämällä on tapana yllättää. Ja useimmiten ne yllätykset on ikäviä. Ei kannata, mene vaan ajopuuna ajanvirran mukana. Ei sitten tule sillä tavalla pettymyksiä, kun ei asiat mennytkään niinkuin suunnitteli.
24. Huomioita elämästä: ole vaan oma itsesi
Tämän ohjeen sain useammalta taholta, kun parisuhde rysähti kiville ja ajattelin kokeilla Tinderiä. Ihan p*ska ohje. Mie rehellisesti kerroin Tinder-profiilissa, että oon ylivelkaantunut keski-ikäinen kaljuuntuva kääpiö, joka viikonloppuisin tykkää olla humalassa. En ole komistus edes omasta mielestäni ja minulla on pieni ja nopea m*na.
Edellä mainitun pohjalta voin todeta, että ei oo helppoo olla näin epätäydellinen; tämmönen muotopuoli, vajavainen ihmisen puolikas. Mutta toisaalta, kukapa kaipaisi täydellistä ihmistä rinnalleen? Sen toisen täydellisyydessä korostuisi omat puutteet ja vajavaisuudet. Se vasta olisi raskasta.
26. Huomioita elämästä: hyvä päivä kuolla
Intiaanien toteamus, että tänään on hyvä päivä kuolla, on useimmiten väärinymmärretty. Ei siinä ihannoida itsemurhaa tai kuolemaa, vaan pointtina on saattaa elämä sille mallille, että jos noutaja tulee tänään, niin voi kepein mielin kuolla pois. Että on saanut tehtyä ne asiat mitä haluaa tehdä ja saanut sanottua ne asiat, jotka mieltä painaa. Ja jos noutaja ei saavukaan tänään, niin sehän on pelkkää plussaa!
27. Huomioita elämästä: matka on päämäärää tärkeämpi
Ehkä elämän onkin tarkoitus jäädä keskeneräiseksi? Ehkä matka on päämäärää tärkeämpi? Ajatus elämän valmiiksi saamisesta ei tunnu houkutelevalta…. koska mitä sitten? Tyhjyyden kokemus? Ajatellaanpa postimerkkien kerääjää; eiköhän lajin viehätys ole juurikin siinä, että kokoelmaa ei voi saada täydelliseksi. Postimerkkeilijän painajainen olisi saada kokoelmansa täydelliseksi ja valmiiksi. Koska mitä sitten? Mihin sen aikansa ja tarmonsa sitten käyttäisi….
28. Huomioita elämästä: tavikset
Some-pelleilyn seurauksena jokainen yrittää olla jotain muuta kuin tavallinen. Mitä vikaa on tavallisuudessa? Minä haluaisin olla ihan vaan tavallinen, etten kokisi jatkuvasti tällaista ulkopuolisuutta ja erilaisuutta… Eiköhän jokainen kaipaa kokemusta siitä, että on osa jotain. Yhteenkuuluvuutta toisten kanssa.
Miehen pitää olla samaan aikaan raju rakastaja ja herkkä runopoika. Aina valmis kanki-kaikkonen ja sonni-seppo. Pitää puhua herkästi tunteistaan, mutta ei saa pehmoilla ja lällyillä. Pitää olla macho ja kaunosielu. Kova ja herkkä…. harsoinen teräs….
Mihin katoaa se pienten lasten innostus elämästä? Siis kun katsoo vaikkapa alakoululaisia välitunnilla, niin voi sitä elämäniloa ja riemua; lapset on täynnä intoa kuin ilmapallo. Katsoppa aikuisia rientämässä töihin tai palaveriin…. ei oo ihan niin käsinkosketeltavaa se innostus…. Millä kohtaa elämän latistusmankeli rullaa meistä elämänilon pois? Milloin elämästä tuli p*skaa?
31. Huomioita elämästä: kun mikään ei tunnu miltään
Yksi syy omaan ponnettomuuteen lienee se, että mikään ei enää tunnu oikein miltään…. Nuorena miehenä pussikaljottelu ulkona pakkasessa oli ihan huippua, kun kaljottelu oli kiellettyä ja se oli uutta ja ihmeellistä. Nyt kaljottelusta on kadonnut se hohde. Ja vähän sama inflaatio on koskenut kaikkia keskeisiä elämänilonlähteitä (seksi, syöminen, yms.). Ehkä lapsena ja nuorena elämä oli raikkaampaa, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja maailma oli avoinna kaikille mahdollisuuksille. Nyt tuntuu että vuosi vuodelta yhä useampi mahdollisuuksien ovi sulkeutuu pysyvästi…
